lauantai 31. tammikuuta 2015

ENSIMMÄINEN OSA


I


Ovikello soi. Terho meni avaamaan.
    • Haaste, kamarista, virkkoi mies kirjettä luovuttaessaan.
    • Mistä kamarista?
    • Poliisi kutsuu, poliisikamariin.
    • Poliisi?... Miksi?...
    • Mistäpä minä sen tietäisin. Kun vaativat, niin ei muuta kuin menkää!
Mies katseli tarkkaavasti Terhoa, vilkuili ympärilleen ja lähti pois.
Terho ei vastannut mitään, piti vain kirjettä avaamattomana kädessään. Hänen sydämensä tykytti niin että teki kipeää.
Sitten hän avasi vavisten haastekirjeen ja alkoi lukea. Hän luki sitä, kunnes vihdoin tajusi. Se oli poliisikamarista lähetetty haaste. Poliisi halusi kuulla häntä. Terhon piti mennä samana päivänä puoli kymmeneltä poliisitarkastajan virastoon.
”Miksi juuri tänään?” Terho mietti kiduttavan epätietoisuuden vallassa. Hän alkoi kiireesti pukeutua.
”Tuo kaikki on pelkkää muodollisuutta”, vilahti hänen mielessään ajatuksen reunaa, samalla kun hänen koko ruumiinsa värisi.
”Ei, tähän eivät hänen voimansa riitä”, hän mietti. Jalat tuntuivat vapisevan.
”Epätietoisuudesta”, mutisi hän itsekseen. Hänen päätään kivisti, häntä pyörrytti.
”Ikävää, että puhun melkein kuin unenhoureissa, voi helposti tulla sanotuksi jotakin tyhmää...”
”Mitä pikemmin, sitä parempi myös meikämannelle!...”
Rantakadulla vallitsi sietämätön helle; kaikkina näinä päivinä ei ollut satanut pisaraakaan. Päivä paistoi niin kirkkaasti, että automaattisesti laittoi käden silmien yläpuolelle lipaksi, ja päätä ihan pyörrytti – kuten tavallisesti käy, jos lähtee äkkiä kadulle kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
”Mitähän ne mahtavat kysyä?”, mietti Terho poliisikamaria lähestyessään.
Se oli muutaman korttelin päässä hänen asunnostaan. Se kamari oli äskettäin muutettu uuteen osoitteeseen. Vanhassa osoitteessa hän oli kerran käynyt uusimassa passin, mutta siitä oli kulunut jo pari vuotta.
Sietämätön kärsimättömyys ajoi häntä eteenpäin. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hän tuli tiskille ja näytti saamansa haasteen.
Tiskin takana oleva henkilö lukaisi sen läpi. Hänen katseensa ilmaisi omituisen jäykistynyttä ajatuselämää.
”Sille on kaikki yhdentekevää”, Terho ajatteli.
    • Menkää tuonne sihteerin puheille, virkkoi tiskin takana oleva henkilö, viitaten sormellaan käytävän perällä olevaan huoneeseen, jonka ovi oli auki.
Terho astui huoneeseen. Hän työnsi sihteerille haastekirjelmänsä. Tämä vilkaisi siihen, sanoi: ”Odottakaa hiukan”, ja vastasi puhelimeen.
Terho hengitti vapaammin. Vähitellen hän alkoi rohkaista mieltänsä, koetti kaikin voimin rohkaistua ja pysyä maltillisena.
”Vahinko, ettei täällä ole raitista ilmaa”, hän ajatteli. ”Tukehduttaa... Päätä pyörryttää entistä enemmän... ja ymmärryskin on sekaisin...” Terho tunsi koko olemuksensa olevan kamalassa epäjärjestyksessä ja pelkäsi, ettei kykenisi pitämään itseänsä aisoissa. Hän yritti kiinnittää ajatuksensa johonkin, ajatella mitä hyvänsä, ihan asiaan kuulumatonta, mutta se ei tahtonut mitenkään onnistua. Sihteeri kiinnosti häntä kovin; hän olisi mielellään arvannut jotain naikkosen kasvojen ilmeistä, olisi halunnut päästä hänen ajatuksistaan perille. Tuo nainen ei ollut iällä pilattu. Hän oli about kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ainakin kymmenen sentin punaiset korkkarit jalassa. Harjaantumaton ruumis heilui hänen niillä kävellessään. Hänen kasvonsa olivat tummat ja eloiset, näöltään ikäänsä vanhemmat. Hän oli muodinmukaisesti, jopa tyylikkäästikin pukeutunut; hiukset olivat lyhyet, valkoisissa sormissa, joiden kynnet oli koristemaalattu, hänellä oli joukko sormuksia, ja rinnalla killui kultainen kello. Erään ulkomaalaisen kanssa hän puhui pari sanaa ranskaakin, vieläpä sangen tyydyttävästi. Sai sen vaikutelmansa, että hänen seksielämänsä oli aktiivista.
    • Istukaa toki, Luiza Ivanova, sanoi hän ohimennen koreapukuiselle punakalle naishenkilölle, joka yhä seisoi, ikään kuin ei olisi uskaltanut istuutua, vaikka hänen vieressään oli tuoli.
    • Ich danke,sanoi koreapukuinen ja istahti hiljaa tuolille, silkkihameiden kahistessa. Hänen valkoisilla pitseillä koristettu sähkönsininen hameensa levisi tuolin ympärille kuin hyvältä tuoksuva kodin raikastin, täyttäen melkein puolen huonetta. Nähtävästi hän sentään arasteli omaa tilavuuttansa ja levittämiänsä tuoksuja; näet vaikka hän hymyilikin ujosti ja samalla julkeasti, hänen levottomuutensa oli ilmeinen. 20150917

lauantai 21. marraskuuta 2009

6. Anja ja Kosti

Hänen kirjoittamisensa ei sujunut.
Ei, ei, ei, ei se niin mennyt. Hänen kirjansa tulee ulos kesällä 2010 ja hän aikoo myös tipauttaa pienen ylipainonsa 84,1 kg siihen mennessä.

Voiko järjettömämpää päätelmää olla olemassa!

20091121 83,4 kg

Ei, ei, ei. Tilanne ei ollut niin paha. Olin ajanut harhaan.
Kaukaa katsoen tilanne näytti tuolta. Välimatka tuottaa suurimmat ongelmat elämässä. Helposti erehdymme luulemaan yhtä jos toista. Kun törmäämme todellisuuteen, meidän on luovuttava asemistamme ja asetuttava tilanteeseen, joka meille tarjotaan. Tällainen mitattomuus on hyvin tavallista. Odotetaan toista, aivan toisenmoista.
Jokaisena hetkenä Kosti oli, mikä oli. Vain minun peilini yritti vääristää kuvaa hänestä. Koin hänet kuvitelmieni kautta.
Kuinka hän eli elämäänsä, sitä ei voinut muuttaa väärentää tai antaa pois, siirtää toiselle tai kieltää, koska sitä ei ollut missään muualla kuin yksittäisenä ihmisenä.

Ei, ei, ei sinne päinkään ei.
Tietoni oli abstraktia. Se ei pitänyt paikaansa ja se oli hylättävä. Tämä kaikki oli mielenkiintoista materiaalia minulle.
Minä olin vain olettanut, että ehkä asiat olivat näin. Tämä ristiriita oli hyvin hedelmällinen.

20091122 83,6 kg

Hän ei voinut sietää sitä, että joku perulainen huilunsoittaja oli naimassa hänen tytärtään! Hän ei todellakaan täyttänyt niitä vaatimuksia, jotka hän tyttärensä miehelle asetti.


20091123 83,5 kg

Satunnainen syrjäajatus oli vähältä saada hänet nauramaan:
"Napoleon, pyramidit, Waterloo - ja joku hemmetin kylpyammeen pohjaventtiili, joka takaa sen, että pusukala saa uiskennella elementissään - eipä sitä ole helppo sulattaa! Miten hän sen sulattaisikaan!... Estetiikka esteenä: 'Irrottaisiko Napoleon jotain hemmetin tulppaa jostain trailerilla olevasta kylpyammeesta!" Joutavaa, joutavaa lorua..."

20091124 83,5 kg

Roger on eläinten ystävä. Hänen lemmikkinsä on pusukala, jota ei voi jättää yksin. Nytkin se on mukana trailerissa, kun he ovat näyttämässä tytön kotona kihloja.

20091125 83,4 kg

Kosti mietti, että kuka tässä oli hullu. Oliko se tuo eläintenystävä vai hänen tyttärensä, joka oli rakastunut tuohon eläintenystävään. Vai oliko hän itse hullu, kun oli huolestunut vanhimmasta tyttärestään, joka oli korvia myöten rakastunut tuohon eläintenystävään.

20091126 83,0 kg

Asia ei ollut mennyt Kostin mielen mukaisesti.
Tytär oli kiukkuinen siitä, että hänen isänsä ei kunnioittanut Rogerin eläinrakkautta.

20091127 83,6 kg

Purkaakseen tuntojaan lähti Kosti sinisellä bussilla kollegansa Anjan työhuoneelle. Ottaessaan kenkiä pois, Anja sanoi, että nyt hän ei oikein pystynyt keskittymään muiden ongelmiin, koska hänen oma taloutensa oli kuralla, mutta hän kuitenkin lupasi yrittää.
- Johtuikohan se kaikki suomalaisen miehen perheväkivallasta? Anja kysyi.
Kosti, sanoi, ettei hän uskonut siihen. Hän arveli ongelman juurien löytyvän suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta luovista rakenteista. Hänen mielestään kysymyksessä oli tyypillinen maahanmuuttajakoulujen ongelma. Ns. kantaväestönä hän oli yrittänyt pelastautua uhkaavalta vaaralta. Se toi turhia paineita ja pettymyksen. - Syynä pidin maahanmuuttajia sen sijaan, että olisin tarkastellut kriittisesti eriarvoisuutta luovia yhteiskunnallisia rakenteita. Eriytymisen ongelmista on toki syytä puhua. On kuitenkin yksioikoista väittää, että menneiden vuosikymmenten asuntopolitiikan sekä myöhäisemmän, uusliberalistisen koulutuspolitiikan seuraukset korjattaisiin maahanmuuton estämisellä. Ongelman juuret löytyvät suomalaisen yhteiskunnan rakenteista.
- Asuinalueiden sosioekonominen eriytyminen on paljolti seurausta viime vuosikymmenten lähiörakentamisesta sekä 1990-luvun alun lamasta. Vaikka tilannetta on pyritty parantamaan sosiaalisen sekoittamisen politiikalla, tämän pitemmälle emme ole päässeet.
- Etnistä eriytymistä ruokkii maahanmuuttajien syrjintä. Niiden etnisten ja uskonnollisten ryhmien, joihin suomalaiset suhtautuvat kaikkein kielteiseimmin, on hyvästä koulutuksestaa huolimatta, vaikea sulautua valtaväestöön naapuruston kielteisten asenteiden sekä taloudellisen tilanteensa takia.
- Seurauksena on maahanmuuttajataustaisten asukkaiden keskittyminen tietyille alueille, vaikka he toivovat ainakin lapsilleen kulttuurisesti tasapainoista, vuorovaikutteista ja turvallista elinympäristöä.
- Ruotsissa onkin jo esitetty järjestelmän purkamista.
- Kulttuurisessa kohtaamisessa on sekä onnistumisen että epäonnistumisen mahdollisuudet. Kun valtakulttuurin taustaan liittyvien erojen käsittelyä vasta harjoitellaan, uudempi moninaisuus nähdään helposti ongelmana.
- Paljon enemmän tarvittaisiin keskustelua, jossa yhdessä etsitään nykyaikaan sopivaa yhteisyyttä ja toisaalta uusia tapoja olla suomalainen. Tälläin ei ajauduttaisi äärimmäisestä suvaitsevaisuudesta tiukkaan ajatteluun, jonka tarjoamaan muottiin nuoripolvi ei tunne sopeutuvansa.
- Yksikulttuurin perinteen valossa oli ymmärrettävää, etten osannut toimia uudessa tilanteessa kovin hyvin. Tarve täydennyskoulutukseen ja peruskoulutuksen muuttamiseen on kohdallani suuri.
- Toimin paitsi oman historiani ja taitojeni myös yhteiskunnallisen tilanteen ehdoilla. Tragediani kertoo paitsi pahoinvoinnistani myös henkisten voimavarojeni puutteesta.
- Kaukonäköistä olisi satsata minuun taloustilanteesta riippumatta. Erityistuella voitaisiin paikata tekemääni virhettä. Ongelman juuret lähtevät kuitenkin jo kauempaa. Jos on toivoa, kehityksen suuntaa on mahdollista muuttaa.
- On tapauksia, joissa yhteistyöllä on päästy pitkälle.
- Kysymys kuuluu: Onko poliittisilla päättäjillä ja virkamiehillä mahdollisuus muuttaa tilannetta?
- Jokainen voi arjessaan yrittää.
- Höpö, höpö, sanoi Anja.

20091128 84,0 kg

Kosti jatkoi jauhamistaan, vaikka Anja ei edes tiennyt, että mistä oli kysymys. Häntä oli askarruttanut kysymys, että miksi saadaan melkein kaikki rikokset niin helposti selville, ja miksi tulevat melkein kaikkien rikoksentekijäin jäljet niin selvästi ilmi? Kosti mielestä tärkeimpänä syynä oli rikoksentekijä itse, joka melkein poikkeuksetta joutuu rikoksen suorittamisen hetkellä kokemaan jonkinlaista tahdon ja arvostelukyvyn heikkenemistä, kun taas mielen valtaa lapsellinen, suunnaton kevytmielisyys.
Oikeastaan hän ei pitänyt omaa rikostaan "minään rikoksena". Syrjäytämme tässä koko sen ajatusjuoksun, jonka varassa hän joutui tähän päätelmäänsä; olemme ilmankin jo kiiruhtaneet liian kauas.

20091129 84,1 kg

Teollaan hän oli vähentänyt kiehuvan tylsää, eläimellistä vihaa.
"Jos järki ei auta, niin auttaapa piru!", hän mietti oudosti hymyillen.

20091130 82,6 kg

Kostista tuntui kuin olisi otettu tulppa pois tai saatu vapaan virtauksen estävä tukos avatuksi.

20091201 82,5 kg

Kaikki oli kuin yhtä pahaa unta. Hän olisi ollut kiitollinen, jos olisi voinut herätä ja todeta, että kaikki se olikin vain pahaa unta.

20091202 81,7 kg

Kirjastoon hän palautti muutaman kirjan.

20091203 82,1 kg

Rintamamiestaloon asennettu lämpöpumppu vei enemmän energiaa kuin toi.
Lähikoulu lopetettiin. Ja Ryanair ei saanut Vehviläiseltä alennusta lentää Helsingistä.
Aikanaan sitten tytär avioitui ulkomaalaisen kanssa.
Syystäkin tytön isä Kosti oli raivoissaan.

20091204 82,6 kg

- Mikä teitä vaivaa? kysyi Anja, joka oli kovin pelästynyt. Kosti ei saanut lausutuksi sanaakaan. Hän ei ollut aavistanutkaan, että asian selittäminen kävisi näin vaikeaksi eikä ymmärtänyt itsekään, mitä hänelle nyt tapahtui. Anja astui hiljaa hänen luoksensa, istui hänen viereensä ja odotti, irroittamatta hänestä katsettaan. Kostin sydän tykytti ankarasti; sitä tuntui kuolettavan. Tilanne kävi sietämättömäksi. Hän käänsi kalmankalpeat kasvonsa Anjaan päin, hänen huulensa liikahtelivat voimattomina hänen yrittäessään saada jotakin sanotuksi. Anjan valtasi kamala pelko.

20091205 82,2 kg

- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän jälleen väistyen hieman loitommaksi.
- Ei mikään, Anja. Älä ole peloissasi... Joutavia! Todellakin, jos asiaa harkitsee... mutisi hän kuin kuumesairas houreissaan. Miksi olenkaan tullut tänne sinua kiusaamaan? lisäsi hän samalla katsahtaen Anjaan. - Tosiaankin. Miksi? Kysyn sitä itseltäni yhä, Anja...
Neljännestuntia aikaisemmin hän kenties oli tuota itseltään tiedustellut, mutta nyt hän puhui täydellisen voimattomuuden tilassa, ollen tuskin tietoinen itsestään ja tuntien alinomaista puistatusta koko ruumiissaan.
- Kuinka ankara onkaan kärsimyksenne! virkkoi Anja tuskallisesti, Kostia katsellen.

20091206 82,1 kg

- Kaikki on pelkkää joutavaa!... Kuulehan, Anja (hän hymyili jälleen, kalpeata ja voimatonta hymyä, parin silmänräpäyksen ajan), muistatko, mitä minä aioin eilen sinulle sanoa?
Anja odotti levottomana.
- Minä sanoin mennessäni, että kenties sanon sinulle ikuiset jäähyväiset, mutta jos tulen vielä tänään, niin sanon sinulle mistä kenkä puristaa.
Hänen koko ruumiinsa vavahteli. Hän veti henkeä kuin kala kuivalla maalla.
- Olen siis tullut sitä sinulle sanomaan.
- Tarkoititteko tosiaankin eilen... sai Anja vaivalloisesti sopertaneeksi.
Anjan henkeä alkoi salvata. Hänen kasvonsa tulivat yhä kalpeammiksi.
- Minä kerron.
Anja oli vaiti suunnilleen minuutin verran.
- Oletko saanut sen selville? kysyi hän arasti.

20091207 81,9 kg

- Ei, en ole saanut.
- Kuinka sitten te voitte siitä kertoa? kysyi Anja jälleen tuskin kuuluvasti, oltuaan taas vaiti melkein minuutin ajan.
Kosti kääntyi Anjaan päin ja katsoi häntä kiinteästi, tutkivasti.
- Arvaa! virkkoi hän hymyillen taannoista vääntynyttä, voimatonta hymyänsä.
Anjan koko ruumista värisytti suonenvedontapainen puistatus.
- Mitä te... minua... sillä tavoin... säikytätte? kysyi hän hymyillen kuin pieni lapsi.

20091208 82,2 kg

- Minun täytynee olla hänen hyvä ystävänsä... koska sen tiedän jatkoi Kosti yhä katsoen Anjaa silmiin ikään kuin ei olisi enää kyennyt irroittamaan hänestä katsettansa. - Hänellä ei ollut tarkoitus pusukalaa tappaa. Se kuoli sattumalta. Hänen oli vain tarkoitus laittaa kapuloita rattaisiin... siinä tarkoituksessa hän oli sen tulpan auki vetäissyt.
Kohta kun hän oli tuon sanonut, hänen mieltänsä jääti jo aikaisemmin koettu tunto: hän katseli Anjaa ja oli äkkiä näkevinään hänen kasvoissaan pusukalan piirteitä. Hän muisti selvästi, miltä pusukala oli näyttänyt kun hän oli sitä pressunalta katsonut.
- Oletko arvannut? kuiskasi hän viimein.
"Mitä hittoa!" Anjan rinnasta tunkeutui esiin kipeä valitushuuto.

20091209 +82,1 kg

Hän vaipui hervottomana vuoteeseensa ja painoi kasvonsa pielukseen. Mutta samassa hän taas nousi, siirtyi nopeasti lähemmäksi, tarttui Kostin molempiin käsiin, pusersi niitä kiinteästi ohuilla sormillansa ja tuijotti häneen jälleen, jäykästi suoraan silmiin. Tällä viimeisellä, epätoivoisella katseella hän yritti keksiä viimeistä toivon mahdollisuutta, millaista tahansa. Mutta toivoa ei enää ollut; ei ollut enää epäilystäkään: kaikki oli tosiaankin niin! Vielä jälkeenpäin, myöhempinä aikoina, kun hän muisteli tätä hetkeä, hänestä tuntui oudolta ja ihmeelliseltä, että hän oli silloin kerrassaan ja ehdottomasti asian oivaltanut, niin ettei siitä ollut mitään epäilystäkään. Eihän hän voinut sanoa mitään sellaista aavistaneensa. Ja kuitenkin hänestä tuntui nyt, toisen hänelle asian ilmoitettua, että hän jollakin tavoin oli sen aavistanut.
- Riittää, Anja, riittää! Älä kiduta minua! pyysi Kosti tuskissaan.
Hän oli aikonut ilmaista asiansa aivan toisin, mutta olikin käynyt näin.
Anja oli kuin suunniltaan, hypähti seisomaan ja asteli käsiään väännellen keskelle huonetta. Mutta sitten hän äkkiä kääntyi ja istui jälleen Kostin viereen, niin että heidän olkapäänsä melkein koskettivat toisiaan. Äkkiä hän vavahti, kuin iskusta, kiljaisi ja viskautui polvilleen Kostin eteen, itsekään tietämättä miksi.
- Kuinka, kuinka voittekaan sen tehdä? huusi hän epätoivoissaan.

20091210 +83,1 kg

Hän hypähti taas seisomaan, heittäytyi Kostin kaulaan ja puristi hänet kiinteästi syliinsä.
Kosti vetäytyi kauemmaksi ja katseli häntä surumielisesti hymyillen:
- Oletpa sinä kummallinen, Anja - syleilet ja pussailet minua kuultuasi sen minulta. Sinä et tiedä mitä teet.
- Ei, ei, onnettomampaa ihmistä kuin sinä ei ole koko maailmassa? huudahti Anja kuin mielettömänä, Kostin huomautusta kuulematta, ja purskahti sitten väkivaltaiseen itkuun.

20091211 +82,8 kg

Tunne, joka oli jo aikoja sitten muuttunut Kostille vieraaksi, tulvahti nyt hänen sydämeensä ja sai sen hetkessä heltymään. Hän ei vastustellut: kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja jäivät ripsiin riippumaan.
- Sinä siis etä jätä minua, Anja? kysyi hän, katseessa heikko toivon häivähdys.
- En, en, en koskaan enkä missään tilanteessa! huudahti Anja. - Minä seuraan sinua, seuraan kaikkialle! Hyvä Jumala!... Voi minua onnetonta!... Ja miksi, miksi en ole sinua ennen tuntenut? Miksi et ole tullut aikaisemmin? Hyvä Jumala!
- Nyt olen tullut.
- Mitä voimmekaan nyt tehdä!... Me pysymme nyt yhdessä, yhdessä! toisteli Anja kuin huumaantuneena ja syleili häntä jälleen.
- Minä lähden kanssasi tiilenpäitä lukemaan!
Kosti säpsähti; taannoinen halveksiva, melkein kopea hymy nousi hänen huulilleen.
- Ehkä en vielä aiokaan lähteä tiilenpäitä lukemaan, Anja, sanoi hän.
Anja loi häneen nopean katseen.
Ensimmäisen kiihkeän ja kiduttavan myötätunnon puuskan ohimentyä Anjaa kauhistutti jälleen kamala murhan ajatus. Se muuttunut sävy, joka oli ilmennyt Kostin viimeksi lausumissa sanoissa, puhui hänelle murhaajasta. Hän katseli hämmästyneenä Kostia. Hän ei tiennyt vielä mitään enempää, ei tiennyt, mitä, miksi ja miten se oli tapahtunut. Nyt nuo kysymykset välähtivät äkkiä hänen tajunnassaan. Ja samassa hän jälleen alkoi epäillä: "Hän, hänkö murhaaja! Onko se mahdollista?"

20091212 +83,0 kg

- Mitä tämä merkitsee? Missä olenkaan? virkkoi hän ankaran epäröinnin vallassa, ikään kuin ei olisi vielä päässyt tointumaan. - Kuinka te, sellainen ihminen kuin te... kuinka te voittekaan sen tehdä?... Kuinka se on mahdollista?
- Kiusatakseni. Riittää jo, Anja! vastasi Kosti uupuneesti ja kuin hieman harmistuneestikin. Anja seisoi tyrmistyneenä, mutta huusi samassa:
- Sinä tahdoit kostaa! Niinkö?
- En, Anja, en, mutisi toinen kääntyen syrjittäin ja antaen päänsä painua, - en ollut niin kovin turhautunut... tosin tahdoin tehdä vähän jäynää, mutta... sekään ei ollut varsinaisena syynä... Älä kiduta minua, Anja!
Anja löi kätensä yhteen.
- Onko tuo kaikki totista totta? Hyvä Jumala, kuinka kauheata! Kuka sitä voi uskoa?
Kosti yritti parhaansa mukaan selittää hiljaa kuin mietteissään.
Anja kuunteli häntä tarkkaavasti neuvottomana ja yritti kaikin voimin ymmärtää asiaa.
- Mitenkä te sitten... kuinka sanoittekaan tehneenne sen tehdäksenne vähän jäynää? kysyi hän nopeasti, ikään kuin oljenkorteen tarttuen.
- En tiedä... en tiedä, mikä minuun oikein meni, vastasi Kosti jälleen kuin mietteissään. Sitten hän äkkiä tointui ja nauroi lyhyeen: - Millaista joutavaa olenkaan tässä jutellut, eikö totta?
Anjan mieleen välähti ajatus: "Eikö hän liene mielipuoli?" Mutta samassa hän luopui siitä: "Ei, tässä on jotakin muuta kysymyksessä." Hän ei ymmärtänyt yhtään mitään!

20091213 +83,1 kg

- Kuulehan Anja, virkkoi Kosti äkkiä, tavallaan innostuen, - kuule mitä sanon: jos olisin avannut tulpan vain sen vuoksi, että olisin halunnut tappaa (hän korosti jokaista sanaa ja katseli Anjaa salaperäisesti, mutta hartaasti), niin olisin nyt... onnellinen! Sen voit uskoa! Ja mitäpä sinä siitä, mitäpä sinä siitä, huudahti hän hetkisen kuluttua kuin epätoivoissaan, - jos nyt tunnustaisinkin menetelleeni huonosti?
Anja aikoi jälleen sanoa jotain, mutta vaikeni.

20091214 +82,5 kg

- Sen vuoksi minä eilen kutsuinkin sinut tulemaan kanssani koska sinä yksin olet minulle jäänyt.
- Minne kutsuit? kysyi Anja arasti.
- En mihinkään pahantekoon, ole huoletta, en mihinkään sellaiseen, vastasi Kosti katkerasti hymyillen, - me olemme eri maata... Tiedätkö, Anja, vasta nyt, vasta tällä hetkellä käsitän, minne sinua eilen kutsuin! Eilen, kutsuessani, en sitä itsekään tiennyt. Kutsuin vain sen vuoksi, tulin luoksesi vain sen vuoksi, ettet minua jättäisi. Ethän jätä, Anja?
Anja puristi hänen kättänsä.
- Miksi olenkaan sen hänelle sanonut, miksi olenkaan sen hänelle ilmaissut! huusi Kosti hetkistä myöhemmin katsellen Anjaa sanomattoman tuskallisesti. - Nyt sinä odotat minulta selityksiä, Anja, istut ja odotat; minä näen sen, mutta mitä sinulle sanoisin? Sinä et kumminkaan ymmärrä siitä mitään, kärsit vain sanomattomasti... minun tähteni! Näetkös, sinä itket ja syleilet minua jälleen - miksi sinä minua syleilet? Sen vuoksi, etten minä enää jaksanut kantaa taakkaani, vaan tulin tänne vierittämään sen toisen hartioille: "Kärsi sinäkin, niin minun oloni käy helpommaksi!" Voitko sinä rakastaa sellaista konnaa?
- Etkö sitten sinäkin kärsi? huudahti Anja.
Jälleen tulvahti taannoinen tunne Kostin sydämeen sen jälleen hetkiseksi pehmittäen.
- Anja, minun sydämeni on paha; ota se huomioon, se selittää paljon. Minä tulinkin siitä syystä, että olen paha. On sellaisia, jotka eivät olisi tulleet. Mutta minä olen pelkuri ja... konna! Mutta... olkoon miten hyvänsä! Siitä nyt ei ole kysymys... Minun täytyy nyt puhua, mutta en tiedä, kuinka alkaisin...

20091215 +82,6 kg

Hän vaikeni ja mietti.
- Niin, me olemme paripuolet! huudahti hän taas. - Emme sovi yhteen. Miksi, miksi tulinkaan! En voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi!
- Ei, ei - on hyvä, että tulit! huudahti Anja. - On parempi, jos saan sen tietää! Paljon parempi!
Kosti loi häneen murheellisen katseen.
- Miten olikaan asian laita? virkkoi hän, isään kuin olisi saanut asian harkinneeksi. - Niin, niinhän se oli. Näetkös, minä tahdoin tehdä vähän jäynää, siitä syystä sen tapin avasin... Ymmärrätkö nyt?
- E-en, kuiskasi Anja lapsellisen arasti, - mutta puhu enemmän, puhu, puhu! Minä ymmärrän sen itsestäni! - pyysi hän.
- Ymmärrätkö? No, saammepa nähdä!
- Seikka on seuraava. Minua vain risoi kun tyttäreni avioitui perulaisen soittajan kanssa. Minua kerrassaan hävetti. Ja kun en keksinyt muuta keinoa päästää paineita pihalle, avasin kylpyammeen tapin ja pusukala pääsi näin kuolemaan. Niin se tapahtui, ihan niin! Onko se sinusta naurettavaa? Niin, Anja, naurettavinta on, että se todella tapahtui niin...
Anjasta se ei tuntunut ollenkaan naurettavalta.
- Puhukaa minulle mieluummin konkreettisesti, mitä on tapahtunut, pyysi hän vielä aremmin ja tuskin kuuluvasti.
Kosti kääntyi häneen päin, katseli häntä murheellisesti ja tarttui hänen käsiinsä.
- Olet taaskin oikeassa, Anja. Tuo kaikki on pelkkää joutavaa, turhaa lorua! (Hän puhui kuin olisi lukenut läksyä.) Ja mitä iloa ihmiselle olisikaan sellaisesta elämästä, jossa täytyisi kieltäytyä pienestä jäynästä. Mikä on sellaisen elämän tarkoituksena? Sekö, että elää pitkän elämänsä tekemättä jäynän jäynää? Siispä... päätin tehdä pienen jäynän päästäkseni urallani hyvään alkuun - ja päätin tehdä tuon kaiken luodakseni itselleni aivan uuden elämänuran ja päästäkseni uuteen, riippumattomaan asemaan.

20091216 +82,1 kg

- Kysymys kuuluu, voiko ihminen olla sika. Minä esitin kerran itselleni tämän kysymyksen: jos kirjan henkilönä sattuisi olemaan sika, joka avaa tulpan kylpyammeesta ja siellä oleva pusukala menehtyy. Hänen on tehtävä se toteuttaakseen elämänuraansa, ymmärräthän? - onko hänen tehtävä se, onko hänellä muuta keinoa? Eikö tuo temppu olisi hänestä vastenmielinen? Minä tunnustan tuon "kysymyksen" kiusanneen minua kauhean kauan, niin että kun lopulta pääsin päätökseen (pääsin siihen yhtäkkiä), kerrassaan häpesin. Mutta ellei hänellä olisi ollut muuta keinoa päästäkseen urallansa eteenpäin, hän olisi tappanut pusukalan, yhtään arvelematta hän olisi tehnyt sen! Niinpä minäkin... en epäröinyt... surmasin... arvovaltaista esikuvaa noudattaen.

20091216 +82,6 kg

- Niin... siinäpä se... Että pusukalan surmasin - se tietenkin oli huonosti tehty... no, riittäköön!
Päästyään esityksensä loppuun hän oli uupunut ja painoi päänsä alas.
- Oh, se ei ole niin, se ei ole niin, huudahti Anja tuskaisesti. - Eihän sitä niin... ei, se ei ole niin, se ei ole niin!
- Niinkö luulet?... Ja kumminkin olen kertonut sinulle kaikki vilpittömästi, olen puhunut totta!
- Mutta millainen onkaan totuus! Hyvä Jumala!
- Enhän minä ole tappanut kuin pusukalan.
- Eihän ihminen ole pusukala!
- Tiedänhän tuon minäkin, vastasi Kosti luoden Anjaan omituisen silmäyksen. - Minä puhun muuten mielettömiä, Anja, lisäsi hän - olen jo kauan aikaa puhunut... Se ei tosiaankaan ole niin; olet oikeassa. Aivan toiset olivat vaikuttimeni, aivan toiset!... En ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa, Anja... Päätäni pakottaa nyt kovin.
Hänen silmissään paloi kuumeinen tuli. Hän alkoi puhua kuin houreissaan; huulilla häilyi levoton hymy. Sielullisen kiihtymystilan ohella oli huomattavana syvä voimattomuus. Anja käsitti, millaisia tuskia hänellä oli kestettävänään. Hänenkin päätänsä alkoi pyörryttää. Kuinka oudosti tuo toinen puhuikaan: se kaikui tosin tajuttavalta, mutta sittenkin... "kuinka se olikaan mahdollista, kuinka se olikaan mahdollista! Hyvä Jumala!" Hän väänteli epätoivoisena käsiänsä.

20091218 +82,2 kg

- Ei, Anja, se ei ole niin! aloitti Kosti jälleen, kohottaen samassa päätään, ikään kuin olisi äkillinen ajatusten käänne antanut hänelle uuden yllykkeen. - Se ei ole niin! Ajattele mieluummin (niin, se on tosiaankin parempi!), että olen häijy, iljettävä, kostonhimoinen, vielä... mielipuolisuuteenkin taipuva. (Otetaan kaikki kerrassaan! Mielenvikaisuudestani on puhuttu jo aikaisemmin, olen sen kyllä huomannut!) Olisin kenties voinut antaa anteeksi. Mutta minä suutuin, äkeennyin kun kaikki ei mennyt minun pillini mukaan. Äkeennyin - se on oikea sana! Kaivauduin kuin hämähäkki omaan loukkooni. Sinähän olet kuullut siitä... Tiedätkö, Anja, että matalat katot ja pienet huoneet ahdistavat ajatusta ja sielua? Et näe sen pitemmälle ja torjut kaiken ulkopuolelta tulevan erinäisin syin. Kuinka olenkaan tuota koppiani vihannut! Silti en halunnut lähteä ulos meluun. En ollenkaan! En halunnut lähteä; olin vain paikoillani. Pidin siitä kiinni, puolustin sitä, enkä halunnut lähteä mistään hinnasta sen piirin ulkopuolelle. Muistiinpanolaatikkoni päällä on sormenpaksuinen pöly. Mieluiten olen paikoillani ja haudon omia mietteitäni... Ei, ei se niinkään ollut! Kerron asian jälleen väärin! Näetkös, minä kysyn itseltäni silloin tällöin: miksi olen niin tyhmä, että jos toiset ovat tyhmiä ja mihän tiedän heidän olevan tyhmiä, en itse ole heitä viisaampi? Sitten oivalsin, että jos ryhtyisin odottamaan omaa viisastumistani, saisin odottaa ylen kauan... Oivalsin senkin, ettei tule koskaan niin tapahtumaan, että en muutu ja ettei kukaan kykene eikä varmaan haluakaan minua muuksi muuttaa - ajattelevat varmaan, ettei kannata muuta yrittääkään! Asia on niin! Siinä vallitsee laki... Laki, Anja! Niin on laita!... Ja nyt minä tiedän, että se joka on luja ja väkevä mieleltään ja sielultaan, on samalla tilanteen valtias! Niin on ollut näihin asti ja niin tulee olemaan tästä lähtienkin! Täytyy olla sokea, ellei halua sitä huomata!

20091219 +82,8 kg

Vaikka Kosti puhuessaan katseli Anjaa, hän ei silti enää välittänyt, ymmärsikö toinen häntä vai ei. Hän oli kuumeessa. Hänessä paloi jonkinlainen synkkä innostus. Hän oli tosiaankin ollut liian kauan yksin, puhumatta kenenkään kanssa. Anja käsitti, että nuo synkät opinkappaleet olivat muuttuneet hänen uskokseen ja laikseen.
- Silloin minulle selvisi, Anja, jatkoi Kosti intoutuneena, - että täytyy vain uskaltaa! Ja silloin johtui mieleeni eräs ajatus, ensi kerran eläessäni, ajatus, joka ei ollut milloinkaan ennen johtunut kenenkään mieleen! Ei kenenkään! Päivänselvänä tuli äkkiä mieleeni tämä kysymys: mistä johtuu, ettei hän tähän saakka vielä yksikään tämän mielettömän menon katselija ole uskaltanut tai ei uskalla siepata tätä kaikkea kouraansa ja heittää helvettiin! Minä... minä tahdoin uskaltaa ja niin tein murhan... tahdoin vain uskaltaa, Anja, siinä koko syy!
- Lopettakaa, lopettakaa! huudahti Anja lyöden kätensä yhteen. - Te olette luopunut Jumalasta ja Jumala on teitä rangaistut, jättänyt teidät pahan hengen haltuun!...

20091220 +82,0 kg

- Siinäpä se, Anja! Kun makasin pimeässä ja kaikki nuo ajatukset johtuivat mieleeni, niin paha henki varmaan minua kiusasi. Vai kuinka?
- Lopettakaa! Älkää uskaltako, te jumalanpilkkaaja! Te ette ymmärrä siitä mitään, ette yhtään mitään!
- Vaiti, Anja, minä en pilkkaa ensinkään; minä tiedän itsekin, että paholainen on minua kiusannut. Vait, Anja, vaiti! toisti hän synkästi ja painokkaasti. - Minä tiedän kaiken. Olen kaiken jo yksikseni miettinyt ja kuiskaillut maatessani pimeässä... Olen kaikesta siitä kiistellyt itseni kanssa viimeisintä, pienintäkin yksityiskohtaa myöten ja tiedän kaikki, kaikki! Ja koko tuo jaarittelu kyllästytti minua silloin! Tahdoin unohtaa ja heittää vähän kapuloita rattaisiin, Anja, ja lakata turhia jaarittelemasta. Ethän suinkaan luule, että lähdin siihen kuin hölmö, mielettömänä? Minä lähdin siihen järkevänä ihmisenä tunteineni kaikkineni, ja juuri se oli minulle turmioksi! Ja ymmärräthän minun tietäneen, että jos olisin alkanut itseltäni kysellä, oliko minulla oikeutta vetää tappia pois, minulla ei olisi sitä oikeutta ollut. Tai jos olisin kysynyt: se en olisi ollut minä, vaan sellainen henkilö, joka sellaisia kyselee eikä näin ollen kulje tietänsä suoraan, sellaisista kysymyksistä välittäen... Ja jos kiusasinkin itseäni päiväkausia kyselemällä, olisiko ihmisenä täysi mulkku tehnyt sitä vai ei, niin tulinhan ainakin selvästi tuntemaan, etten ole täysi mulkku... Kaikesta tästä jaarittelusta johtuvaa tuskaa minä kärsin, Anja, kärsin lakkaamatta, toivoen saavani vihdoinvierittää sen hartioiltani: tahdoin tehdä jäynää ilman mitään kasuistiikkaa, itseni vuoksi, omaksi hyväkseni! En tahtonut pettää itseäni siinä suhteessa! Joutavia! Minä vain vedin tapin auki itseni takia, omaksi huvikseni, ainoastaan omaksi huvikseni. Jäisinkö koko elämäniäkseni kuin kärpänen hämähäkin verkkoon - tuo tuntui minusta sillä hetkellä täysin yhdentekevältä!...
... Nyt minä sen tiedän... Ymmärrä minut oikein. Minun oli saatava selville, voinko rikkoa rajojani, vai enkö? Uskallanko repäistä tapin auki vai enkö? Olenko vapiseva elukka, vai onko minulla oikeus...
- Vetäistä tappi auki? Oikeus vetää tappi auki! huudahti Anja lyöden jälleen kätensä yhteen.
- Mitä sinä, Anja! huudahti Kosti ärtyneesti, aikoi sanoa vielä jotain vastaukseksi,mutta vaikeni, kasvoillaan halveksiva ilme. - Älä keskeytä minua, Anja! Tahdoin vain todistaa sinulle, että paholainen minua silloin johdatti selvittääkseen minulle teon tehtyäni ettei minulla olisi ollut oikeutta sitä tehdä, koska olin aivan samanlainen täi kuin kaikki muut. Hän on pitänyt minua pilkkanansa; näetkös, nyt olen tullut juuri luoksesi! Ota vieras vastaan! Jos en olisi täi, olisinko tullut sinun luoksesi! Kuulehan vielä jotain: vetäistyäni tapin auki, tein sen vain kokeeksi... Ettäs tiedät!
- Ja tapoit pusukalan! Tapoit!
- Kuinka sitä voi sanoa tappamiseksi? Silläkö tavalla tapetaan? Vedetäänkö tappi pois niin kuin minä sen tein... Kerron sinulle joskus toiste, kuinka sen tein. Olenko tappanut sen pusukalan? En minä ole tappanut pusukalaa, vaan itseni. Itseni minä siinä tuhosin yhdellä repäisyllä, iäksi! Pusukalan surmasi piru, en minä... Riittää, Anja, jo riittää! Jätä minut rauhaan! huudahti hän äkkiä, kouristuksentapaisen tuskan vallassa. - Jätä minut rauhaan.

20091221 +82,5 kg

Hän nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja painoi pään käsiinsä tiukasti kuin pihteihin.
- Voi tätä tuskaa! vaikeroi Anja.
- Ja nyt sano minulle suunta johon edetä! virkkoi Kosti, kohotti äkkiä päänsä ja katseli Anjaa, kasvot tuskan vääristäminä.
- Mitä tehdä! huudahti Anja hypähtäen seisomaan: hänen silmänsä, jotka olivat tähän asti olleet täynnä kyyneliä, välähtivät.
- Nouse! (Hän tarttui Kostia hartioihin; Kosti nousi ja katsoi häntä ihmeissään.) Lähde heti, tällä hetkellä, tienhaaraan, kumarru, suutele ensin maata, jota ole häpäissyt, ja kumarra sitten koko maailmalle, kaikkiin neljään ilmansuuntaan ja sano kaikille, ääneen: "Minä olen kostanut!" Silloin Jumala antaa sinulle jälleen elämän. Menetkö? Menetkö? kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin kuumeen puistattaessa. Hän tarttui Kostia kumpaankin käteen, puristi niitä lujasti ja loi häneen hehkuvan katseen.
Kostia ihmetytti jopa oudostuttikin hänen äkillinen innostuksensa.
- Sinun tulee ottaa kärsimys kantaaksesi ja siten sovittaa, mitä olet rikkonut; se on sinun tehtävä. Sen jälkeen voit olla rauhallinen kuin sotilaat, jotka taistelun jälkeen palaavat teltalle sökörinkiin.
- Ei, Anja! Minä en mene.
- Mutta kuinka sitten aiot elää edelleen? huudahti Anja. - Voitko siis nyt niin elää? Kuinka aiot puhutella äitiäsi? Miten käykää nyt heidän! Mutta mitä puhunkaan? Sinähän olet jo hylännyt äitisi ja sisaresi. Olet heidät hylännyt, hylännyt! Hyvä Jumala! huudahti hän. - Hän tietää itsekin tuon kaiken! Kuinka, kuinka voikaan elää ilman ketään ihmistä! Miten sinun nyt käykään!
- Älä ole lapsellinen, Anja! virkkoi Kosti hiljaa. - Olenko minä mitenkään heille vastuussa? Miksi lähtisinkään antamaan itseäni ilmi? Mitä minä heille sanon? Onhan tuo kaikki pelkkää houretta... Jotkut tuhoavat miljoonia ihmisiä, jotkut valtiot taas tuhoavat sademetsiä ja pitävät sitä vielä kehitysapuna. He ovat pettureita ja konnia, Anja...! En lähde heidän luoksensa. Mitä heille sanonkaan: että olen tappanut pusukalan? lisäsi hän katkerasti hymyillen. - Silloin he vielä nauravat minulle ja sanovat: sinäpä hölmö, kun tuollaisia puhut! Hölmö! He eivät ymmärrä yhtään mitään, he eivät lue, heidän maailmansa on sirpaloitunut. Pitkä muoto on heille täysin vieras. He eivät ole sen arvoisia, että ymmärtäisivät. Miksi lähtisinkään? En lähde. Älä ole lapsellinen, Anja...

20091222 +83,1 kg

- Sinä kiusaannut kuoliaaksi, kuoliaaksi kiusaannut, toisteli Anja ojentaen epätoivoisesti rukoillen käsiänsä Kostia kohti.
- Kenties olen sittenkin itseäni liiaksi herjannut, virkkoi Kosti synkästi ja kuin mietteissään, - kenties olenkin vielä ihminen enkä täi, kenties pidän liikaa kiirettä itseäni tuomitessani. Vielä minä aion taistella.
Hänen huulillansa häilyi kopea hymy.
- Kestää sellaista tuskaa! Ja koko elämän ajan, koko elämän ajan!...
- Siihen tottuu... virkkoi hän jurosti ja mietteissään. - Kuulehan, aloitti hän hetkisen kuluttua, - tässä on itketty kylliksi, on jo aika ryhtyä toimeen: minä tulin sanomaan sinulle, että minua etsitään, ajetaan takaa...
- Ah! huudahti Anja säikähtyneenä.
- Miksi huudat? Itsehän tahdot minun tunnustavan ja nyt säikähdät. Mutta näetkös: minä en antaudu heille. Minä taistelen vielä heitä vastaan, eivätkä he mahda minulle mitään. Varsinaisia todisteita heillä ei ole. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo joutuneeni hukkaan, mutta tänään asia on kääntynyt jälleen paremmalle tolalle. Kaikilla heidän todisteillaan on kaksi puolta: toisin sanoen: minä voin kääntää heidän syytöksensä edukseni. Ymmärrätkö? Ja minä teenkin niin, sen olen oppinut. Heillä ei ole yhtään oikeata todistetta eikä tule olemaankaan, voit sen uskoa. Sen aineiston nojalla, joka heillä on käytettävänään, ei ketään voida tuomita. No, riittäköön... Tahdoin vain, että tietäisit... Mitä tulee sisareeni ja äitiini, koetan järjestää asian niin, etteivät he syytöstä usko eivätkä ole minun tähteni peloissaan... No, siinäpä kaikki. Ole varovainen. Tuletko luokseni vankilaan, kun sinne joudun?
- Tietysti, tietysti tulen!

20091223 +81,5 kg

He istuivat rinnakkain, murheellisina ja masentuineina, ikään kuin olisivat aallot myrskyn tauottua kuljettaneet heidät autiolle rannikolle. Kosti katseli Anjaa ja tunsi, kuinka hartaasti Anja häntä rakasti. Omituista oli, että hänet äkkiä valtasi raskas, tuskainen tunto siitä että oli sellaisen rakkauden kohteena. Omituinen ja kolkko oli tuo tunto! Kun hän oli lähtenyt Anjan luo hänestä oli tuntunut, että siellä oli koko hänen toivonsa ja pelastuksensa; hän oli ajatellut voivansa ainakin osittain vapautua tuskistaan - ja nyt, kun Anjan koko sydän oli kääntynyt hänen puoleensa, hän äkkiä tunsi ja tiesi tulleensa äärettömän paljon onnettomammaksi kuin ennen.
- Anja, sanoi hän, - on parempi, ettet tule luokseni kun olen tiilenpäitä lukemassa.
- Anja ei vastannut; hän itki. Niin kului muutamia minuutteja.
- Onko sinulla risti? kysyi Anja äkkiä ikään kuin hänen mieleensä oliosi johtunut jotakin.
Kosti ei ymmärtänyt kysymystä.
- Eikö? Siis ei? Ota tämä, se on sypressipuuta. Minulla on toinen, kuparinen, Lizavetalta saatu. Me vaihdoimme; hän antoi minulle ristinsä, ja minä annoin hänelle pienen pyhänkuvani. Minä alan nyt kantaa Lizavetan ristiä, ja tämä on sinua varten. Ota... onhan se minun! Onhan se minun! pyysi hän. - Me lähdemme yhdessä kärsimään, kannetaan siis yhteistä ristiä!
- Anna tänne! sanoi Kosti. Hän ei tahtonut pahoittaa Anjan mieltä. Mutta samassa hän veti takaisin jo ojentamansa käden.
- Ei nyt, Anja. Mieluummin tuonnempana, - lisäsi hän toista rauhoittaakseen.
- Niin, niin on parempi! myönsi Anja mielissään. - Kun lähdet kärsimään, otat sen rinnallesi. Tulet silloin luokseni, minä ripustan kaulaasi, me rukoilemme ja lähdemme kulkemaan.
Samassa kuului ovelle koputettavan, kolme lyöntiä. Joku lupatarkastaja tai muu vastaava. Kostin täytyi nyt lähteä. Hän ei ollut vielä milloinkaan tuntenut itseänsä niin kauhean yksinäiseksi.

20091224 +82,3 kg

Hänen mielessään oli jälleen se tunne, että hän kenties todella tulee vielä vihaamaan Anjaa ja nimenomaan nyt, kun oli lisännyt hänen onnettomuuttansa. "Miksi meninkään anelemaan häneltä kyyneliä? Miksi minun pitikään katkeroittaa hänen elämäänsä? Halpamaista, halpamaista?
Ehkä hän oli suotta asian vuoksi niin kovin kiihdyksissä. Mutta kuinka järkyttynyt hän oli.
Ikkunasta huokui viileätä. Ulkona ei enää ollut niin häikäisevän valoisaa. Hän otti lakkinsa ja lähti ulos.

20091225 +83,7 kg

Hän ei tosin voinut eikä tahtonutkaan välittää sairaalloisesta tilastansa. Mutta lakkaamaton levottomuus ja alinomainen sielullinen kiihtymys eivät voineet olla jälkeä jättämättä. Se seikka, ettei hän vielä maannut oikeassa hermokuumeessa, johtui ehkä juuri siitä, että tuo alinomainen sisäinen levottomuus piti häntä jalkeilla ja tajuissaan, joskin vain keinotekoisesti ja toistaiseksi.
Hän harhaili ilman päämäärää. Aurinko laski. Hänessä oli viime aikoina alkanut elää eräänlainen omituinen tuska. Siinä ei ollut mitään erikoisen pistävää, polttavaa, mutta siitä huokui jotain alinomaista, elinkautista, se aavistutti loppumattomia, tuon kylmän, turruttavan tuskan vallassa elettäviä vuosia, aavistutti elinkautista "jalanlevyisellä kuilutasanteella" seisomista. Iltahetkinä tämä tunne alkoi häntä kiduttaa vielä enemmän.
"Ja tällaisine tyhmine, puhtaasti ruumiillisine raihnauksineen, jotka riippuvat aurinlaskuista ja muista sellaisista, ihmisen on pidätyttävä tekemästä tyhmyyksiä!
Oliko hän lopullisesti menettänyt järkensä. Voitte arvata, kuinka se vaikuttaa...
Niin hän taas joutui epätoivoon, kirosi yskäänsä, jopa pyyhkäisi kyynelenkin karhealta poskeltansa. Hän rukoili lakkaamatta voidakseen kelata elämäänsä jonkin matkaa taaksepäin ja laittaa siitä eteenpäin uusiksi. Mutta luonto oli taipumaton.

20091225 +83,4 kg

Kostille koitti nyt omituinen aika; ikään kuin hänen ympärilleen olisi kietoutunut sumuverho, joka eristi hänet tukalaan, painostavaan yksinäisyyteen. Muistellessaan tätä aikaa jälkeenpäin, paljon myöhemmin, hän johtui päättelemään, että hänen tajuntansa oli toisinaan kuin himmennyt ja että tätä olotilaa oli kestänyt aina lopulliseen ratkaisuun saakka, muutamia väliaikoja lukuun ottamatta. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että oli silloin erehtynyt monissa asioissa, esimerkiksi eräiden tapahtumien ajankohtaa ja kestoa koskevissa seikoissa. Joka tapauksessa oli laita niin, että kun hän myöhemmin palautteli mieleensä näitä menneitä asioita ja yritti muistojansa kirkastaa, hän sai selville paljon omaa itseänsä koskevaa käyttämällä apunaan toisten henkilöiden versioita. Niin hän esimerkiksi vertaili eri tapahtumia toisiinsa, tai piti jotakin seikkaa sellaisen tapauksen seurauksena, joka oli olemassa ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Toisinaan hänet oli vallannut sairaalloinen, kiduttava levottomuus, joka joskus muuttui suoranaiseksi silmittömäksi peloksikin. Mutta hän muisti myös, että oli ollut hetkiä, kenties päiviäkin, joina hänet oli vallannut turtumus- kuin edellisen pelon vastapainoksi - turtumus, joka muistutti eräiden kuolevien sairaalloisen välinpitämätöntä mielentilaa. Yleensäkin hän oli näinä viime päivinä yrittänyt tavallaan välttää tilansa selvää ja täydellistä tajuamista. Häntä rasittivat kovin muutamat äskeiset tapahtumat, jotka vaativat välitöntä selvitystä. Kuinka iloinen hän olisikaan ollut, jos olisi voinut vapautua eräistä sellaisista huolista, joiden unohtaminen uhkasi syöstä hänet täydellisen, väistämättömän tuhon omaksi.
Vaikka eräät tosiasiat vaivasivat häntä tavattomasti, hän ei silti kiiruhtanut niitä selvittämään.

20091226 +83,4 kg

Svidrigailovin oli onnistunut eräiden tuttavuuksien avulla löytää henkilöitä, joiden toimesta hän oli voinut sijoittaa kaikki kolme orpoa sangen kunnollisiin huoltoloihin; heitä varten talletetut rahat olivat tällöin olleet melkoisena apuna, koska sellaisia orpoja, joilla on pääomaa, on paljon helpompi sijoittaa kuin täysin varattomia. Hän huomautti haluavansa neuvotella Kostin kanssa, koska oli asioita, joista oli välttämättä juteltava... Tämä keskustelu tapahtui eteisessä, portaiden yläpäässä. Svidrigailov katsoi Kostia tiukasti silmiin ja kysyi äkkiä, hetkisen vaiettuaan ja ääntänsä hiljentäen:
- Miksi te, Kosti Kippurainen, olette niin oudonlainen? Te tosin kuuntelette ja katselette, mutta tuntuu siltä kuin ette mitään tajuaisi. Rohkaiskaa mielenne! Keskustelin mielellänne kanssanne, mutta nyt minulla, valitettavasti, on niin paljon asioita, sekä omia että toisten... Tiedättekö, Kosti, lisäsi hän samassa, - kaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa, ilmaa... Ilmaa ennen kaikkea! Svidrigailov meni menojansa. Kosti jäi hetkeksi paikoilleen, harkitsi asiaa ja soitti Anja ovikelloa.
Kosti jäi ovelle.

20091227 +83,1 kg

Kuoleman ajatuksessa ja kuoleman läsnäolon tunnossa oli hänelle aina lapsuudesta saakka ollut jotain painostavaa ja salaperäisen kaameata.
Aurinko valaisi kirkkaasti huonetta.
Kosti astui Anja luo. Anja tarttui samassa hänen molempiin käsiinsä ja nojasi päänsä hänen olkaansa. Tämä tutunomainen, ystävällinen ele sai Kostin ihan hämilleen; se kerrassaan oudostutti häntä: kuinka oli mahdollista, että Anja tuntenut pienintäkään vastenmielisyyttä häntä kohtaan, etteivät hänen kätensä vähääkään vapisseet? Olihan se rajatonta itsensä nöyryyttämistä. Siksi sen ainakin Kosti käsitti. Anja ei sanonut mitään. Kosti puristi hänen kättänsä ja lähti pois. Hän tunsi sydäntänsä kovin painostavan. Jos hän olisi tällä hetkellä voinut lähteä jonnekin ja jäädä ypöyksin, vaikkapa koko eliniäkseen, olisi hän pitänyt itseään onnellisena. Syynä oli se, ettei hän, vaikka olikin viime aikoin ollut melkein aina poissa toisten ihmisten seurasta, mitenkään voinut tuntea olevansa yksin. Hän lähti toisinaan ulos kaupungista, maantielle, kerran erääseen metsikköönkin, mutta mitä yksinäisempi paikka oli, sitä voimakkaampana eli hänessä tunto jostakin läheisestä, levottomuutta aiheuttavasta, mikä tosin ei pelottanut, mutta silti häiritsi siinä määrin, että hän mitä pikimmin palasi kaupunkiin, sukelsi ihmisten suureen joukkoon, kävi ravintoloissa ja kapakoissa, kuljeksi toreilla. Siellä oli olo hieman helpompaa ja siellä tuntui yksinäisemmältäkin. Eräässä ruokalassa laulettiin illan suussa lauluja: hän istui siellä kokonaisen tunnin kuuntelemassa, ja jälkeenpäin hänestä tuntui, että siellä oli ollut varsin miellyttävääkin. Mutta lopulta hän jälleen tuli levottomaksi, aivan kuin olisivat omantunnontuskat äkkiä alkaneet häntä kalvaa. Oli olemassa asia, joka vaati viipymätöntä ratkaisua, mutta jota ei voinut selvästi ajatella eikä sanoin ilmaista. Kaikki tuntui kiertyvän selvittämättömäksi keräksi. "Ei, mieluummin sittenkin jonkinlainen taistelu! Kunpa joku haastaisi minut otteluun tai kävisi kimppuuni!... Niin, se oli parempi!" mietti hän. Hän astui ulos ruokalasta ja oli vähällä lähteä juoksemaan. Hän joutui äkkiä ankaran pelon valtaan. Juuri sinä yönä hän aamun koitteessa heräsi kotonaan kuumeen puistatuksiin. Muutamia tunteja vielä nukuttuaan hän tunsi kuumeen olevan tiessään, mutta heräsi vasta verrattain myöhään, kahden aikaan iltapäivällä.


Etusivu