I
Ovikello
soi. Terho meni avaamaan.
- Haaste, kamarista, virkkoi mies kirjettä luovuttaessaan.
- Mistä kamarista?
- Poliisi kutsuu, poliisikamariin.
- Poliisi?... Miksi?...
- Mistäpä minä sen tietäisin. Kun vaativat, niin ei muuta kuin menkää!
Mies
katseli tarkkaavasti Terhoa, vilkuili ympärilleen ja lähti pois.
Terho
ei vastannut mitään, piti vain kirjettä avaamattomana kädessään.
Hänen sydämensä tykytti niin että teki kipeää.
Sitten
hän avasi vavisten haastekirjeen ja alkoi lukea. Hän luki sitä,
kunnes vihdoin tajusi. Se oli poliisikamarista lähetetty haaste.
Poliisi halusi kuulla häntä. Terhon piti mennä samana päivänä
puoli kymmeneltä poliisitarkastajan virastoon.
”Miksi
juuri tänään?” Terho mietti kiduttavan epätietoisuuden
vallassa. Hän alkoi kiireesti pukeutua.
”Tuo
kaikki on pelkkää muodollisuutta”, vilahti hänen mielessään
ajatuksen reunaa, samalla kun hänen koko ruumiinsa värisi.
”Ei,
tähän eivät hänen voimansa riitä”, hän mietti. Jalat
tuntuivat vapisevan.
”Epätietoisuudesta”,
mutisi hän itsekseen. Hänen päätään kivisti, häntä pyörrytti.
”Ikävää,
että puhun melkein kuin unenhoureissa, voi helposti tulla sanotuksi
jotakin tyhmää...”
”Mitä
pikemmin, sitä parempi myös meikämannelle!...”
Rantakadulla
vallitsi sietämätön helle; kaikkina näinä päivinä ei ollut
satanut pisaraakaan. Päivä paistoi niin kirkkaasti, että
automaattisesti laittoi käden silmien yläpuolelle lipaksi, ja päätä
ihan pyörrytti – kuten tavallisesti käy, jos lähtee äkkiä
kadulle kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
”Mitähän
ne mahtavat kysyä?”, mietti Terho poliisikamaria lähestyessään.
Se
oli muutaman korttelin päässä hänen asunnostaan. Se kamari oli
äskettäin muutettu uuteen osoitteeseen. Vanhassa osoitteessa hän
oli kerran käynyt uusimassa passin, mutta siitä oli kulunut jo pari
vuotta.
Sietämätön
kärsimättömyys ajoi häntä eteenpäin. Kukaan ei kiinnittänyt
häneen huomiota. Hän tuli tiskille ja näytti saamansa haasteen.
Tiskin
takana oleva henkilö lukaisi sen läpi. Hänen katseensa ilmaisi
omituisen jäykistynyttä ajatuselämää.
”Sille
on kaikki yhdentekevää”, Terho ajatteli.
- Menkää tuonne sihteerin puheille, virkkoi tiskin takana oleva henkilö, viitaten sormellaan käytävän perällä olevaan huoneeseen, jonka ovi oli auki.
Terho
astui huoneeseen. Hän työnsi sihteerille haastekirjelmänsä. Tämä vilkaisi siihen, sanoi:
”Odottakaa hiukan”, ja vastasi puhelimeen.
Terho hengitti vapaammin. Vähitellen hän alkoi
rohkaista mieltänsä, koetti kaikin voimin rohkaistua ja pysyä
maltillisena.
”Vahinko, ettei täällä ole raitista ilmaa”, hän
ajatteli. ”Tukehduttaa... Päätä pyörryttää entistä
enemmän... ja ymmärryskin on sekaisin...” Terho tunsi koko olemuksensa olevan kamalassa
epäjärjestyksessä ja pelkäsi, ettei kykenisi pitämään itseänsä
aisoissa. Hän yritti kiinnittää ajatuksensa johonkin, ajatella
mitä hyvänsä, ihan asiaan kuulumatonta, mutta se ei tahtonut
mitenkään onnistua. Sihteeri kiinnosti häntä kovin; hän olisi
mielellään arvannut jotain naikkosen kasvojen ilmeistä, olisi
halunnut päästä hänen ajatuksistaan perille. Tuo nainen ei ollut
iällä pilattu. Hän oli about kahdenkolmatta vuoden ikäinen,
ainakin kymmenen sentin punaiset korkkarit jalassa. Harjaantumaton
ruumis heilui hänen niillä kävellessään. Hänen kasvonsa olivat
tummat ja eloiset, näöltään ikäänsä vanhemmat. Hän oli
muodinmukaisesti, jopa tyylikkäästikin pukeutunut; hiukset olivat
lyhyet, valkoisissa sormissa, joiden kynnet oli koristemaalattu,
hänellä oli joukko sormuksia, ja rinnalla killui kultainen kello. Erään ulkomaalaisen kanssa hän puhui pari sanaa
ranskaakin, vieläpä sangen tyydyttävästi. Sai sen vaikutelmansa,
että hänen seksielämänsä oli aktiivista.
- Istukaa toki, Luiza Ivanova, sanoi hän ohimennen koreapukuiselle punakalle naishenkilölle, joka yhä seisoi, ikään kuin ei olisi uskaltanut istuutua, vaikka hänen vieressään oli tuoli.
- Ich danke,sanoi koreapukuinen ja istahti hiljaa tuolille, silkkihameiden kahistessa. Hänen valkoisilla pitseillä koristettu sähkönsininen hameensa levisi tuolin ympärille kuin hyvältä tuoksuva kodin raikastin, täyttäen melkein puolen huonetta. Nähtävästi hän sentään arasteli omaa tilavuuttansa ja levittämiänsä tuoksuja; näet vaikka hän hymyilikin ujosti ja samalla julkeasti, hänen levottomuutensa oli ilmeinen. 20150917
